Selaa aineistoja (yhteensä 3)

K. O. Lindeqvist kertoo tässä artikkelissa, miten monia vaiheita tarvittiin, ennen kuin Hämeenlinnan porvarit ryhtyivät järjestämään kaupungin köyhäinhoitoasioita 1800-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Maaherra Munckinkaan arvovalta ei riittänyt siihen, että kaupunkilaiset olisivat suostuneet noudattamaan köyhäinhoidosta annettuja asetuksia. Hämeenlinnalaiset porvarit halusivat edelleen antaa köyhilleen vain kerjuulupia menneiden vuosisatojen malliin. Vasta kuninkaan nuhteet saivat aikaan, että köyhäinhoitoa vihdoin ruvettiin järjestämään, ja jonkinlainen järjestelmä saatiinkin lopulta aikaiseksi vuonna 1806.

Vuoden 1852 Armollinen asetus yleisestä vaivaistenholhouksesta Suomessa määräsi köyhäinhoidon yhteiskunnan pakolliseksi tehtäväksi. Hämeenlinnan kaupungillekin laadittiin asetuksen perusteella oma köyhäinhoitosäännöstö muutaman vuoden päästä. Kaupungin köyhäinhuoltoa määrättiin hoitamaan johtokunta eli vaivaishoitohallitus, jonka jäsenet toimivat myös kaupungin kahdeksan piirin "päälysmiehinä". Päälysmiehen tehtävänä oli pitää "lähimpää waiwaisten peräänkatsantoa" omassa piirissään. Vaivaisapuun oikeutetut ryhmät oli määritelty keisarillisessa asetuksessa, ja ne toistetaan myös Hämeenlinnan säännöissä. Tarkkoja säännöksiä annetaan myös siitä, millä perusteilla ja minkälaista apua missäkin tilanteissa voidaan myöntää. Vaivaishoitosäännöt on kirjattu sekä ruotsin että suomen kielellä.

Uusi köyhäinhoitolaki astui voimaan Suomessa 1.6.1922. Vanajan kunnan köyhäinhoitosääntö uudistettiin samana vuonna, ja maaherra vahvisti uudet säännöt tammikuussa 1923. Vastuu Vanajan kunnan köyhäinhoidosta kuului valtuuston valitsemalle köyhäinhoitolautakunnalle. Kunnalliskodin valvonnasta taas vastasi lautakunnan nimittämä kolmijäseninen johtokunta. Vanajan kunta oli jaettu kuuteen köyhäinhoitopiiriin, joissa käytännön toimista vastasivat ns. piirimiehet. Julkiset hoidolleantokokoukset eli entiset vaivaishuutokaupat olivat uusien sääntöjen mukaan ehdottomasti kiellettyjä. Köyhäinhoidon piirimiehiä opastettiin muutenkin jo 1920-luvulla ”osoittamaan inhimillistä osanottoa puutteenalaista kohtaan, kiinnittäen huomiota paitsi hetkellisen hädän lievittämiseen myöskin köyhyyden ja kurjuuden syiden ehkäisemiseen”.