lydia.hameenlinna.fi
Haun tyyppi:

Haun kohde:



Edistynyt haku (vain aineistoille)

Käsityö, kauppa ja teollisuus

Tiedostot

Hämeenlinnalaisten elinkeinoja 1600-luvulta 1800-luvun lopulle

FT Tuula Hockman

Hämeenlinnan kaupungin ensimmäiset porvarit olivat lähipitäjistä tulleita talonpoikia ja niissä kierrelleitä käsityöläisiä. Eniten oli räätäleitä, vuonna 1661 neljä. Suutareita oli samana vuonna kaksi, lisäksi oli pistooliseppä, kultaseppä, lasimestari, pyöräntekijä ja satulaseppä. Muutamaa vuotta myöhemmin kaupungissa oli myös mm. puuseppä ja muurari. 1600- ja vielä 1700-luvun alkupuolenkin Hämeenlinna oli hiljainen, asukkaita ja asiakkaita oli vähän ja käsityöläisten työ oli pääosin korjaamista ja paikkaamista. Uudet kengät, pistoolit ja satulat haettiin Turusta tai ostettiin markkinoilta.

Hämeenlinnan markkinat

Torikauppaa kauppatorilla

Markkinoiden aikaan Hämeenlinnaan tuli väkeä läheltä ja kaukaa, sekä myyjiä että ostajia. 1600-luvun puolivälissä kauppaa ja markkinoita hallitsivat turkulaiset. Hyvissä ajoin ennen 27. heinäkuuta alkaneita Olavin päivän markkinoita turkulaiset pystyttivät kaupungin torille kojunsa, ja jo viikkojen ajan sitä ennen he olivat kierrelleet lähialueella ja ostaneet talonpojilta karjaa, pukkeja ja lehmiä. Karjan he kuljettivat metsäteitä ja muita sivuteitä ja välttivät siten pikkutullin, joka olisi kerätty kaupungin portilla. "Ei yhtä ainutta nautaa ole jäljellä muiden ostettavaksi", kirjoittivat hämeenlinnalaiset valituskirjeessään kuninkaalle 1660-luvun alussa.

Vuosien myötä Hämeenlinnan markkinat voimistuivat, eivätkä turkulaiset enää yksin hallinneet niitä. 1700-luvulle tultaessa, isonvihan jälkeen, Hämeenlinnan vapaamarkkinat olivat maan tärkeimpien ja vilkkaimpien joukossa. Talvimarkkinoille tuli väkeä Uumajasta, Oulusta ja Kemistä turkistavaroineen. Kajaanista saakka tultiin hakemaan villaa, pellavaa ja hamppua. Talvimarkkinoilla kaupattiinkin erityisesti liinaa ja pellavaa. Heinäkuiset Olavin messumarkkinat, entiset Olavin päivän markkinat – sittemmin syysmarkkinat – taas olivat pääasiassa eläinmarkkinat. Niille tuotiin hevosia ja karjaa, joita Turun, Naantalin, Uudenkaupungin ja Rauman porvarit ostivat. Lisäksi oli kaupan voita, talia, lintuja, vähän viljaa ja "monenlaista suolakalaa Turusta ja Pohjanmaalta". Rihkamakauppiaiden puodit tarjosivat saappaita, sukkia, hansikkaita, kaula- ja pöytäliinoja, lapioita, saippuaa, paperia ja muuta.

Näiden vapaamarkkinoiden lisäksi hämeenlinnalaisilla oli 26. toukokuuta yksityiset markkinat, joilla vain hämeenlinnalaiset saivat käydä kauppaa talonpoikien kanssa. Maaherra de Bruce kuvasi niitä mitättömiksi, mutta amiraali Carl Tersmeden, joka kävi markkinoilla vuonna 1750, antoi toisenlaisen kuvauksen. Hän kertoi, että markkinoilla oli tuhansittain ihmisiä. Satoja hevosia oli sidottuina aitaan, paitsi 30–40 hevosta, jotka juoksivat kilpaa ja huusivat "Iha".

Markkinoiden aikana kului olutta ja viinaa, ja niiden valmistuksesta, tarjolla olosta ja kapakoinnista huolehtivat hämeenlinnalaiset. Maaherra Ernst Johan Creutz kuvasi 1650–1660-lukujen Hämeenlinnaa sanomalla: "Tämä pieni kauppakylä, jonka kreivi ja valtakunnan drotsi Pietari Brahe perusti, saa toimeentulonsa pääasiallisesti kapakoimisesta, sillä heidän varansa ja voimansa eivät ulotu muuhun kaupantekoon." Olutta oli kaupungissa aina saatavissa, ellei yhdellä niin toisella. Markkina-aikojen lisäksi oluen kauppa kävi hyvin myös väen kokoontuessa käräjille, kun Sääksmäen kihlakunnan käräjiä pidettiin Hämeenlinnan raatihuoneella, ja sotaväenkatselmuksien aikaan. Niitä pidettiin joka vuosi linnan ja kaupungin välisellä alueella. 1700-luvun Hämeenlinnassa kapakoiminen, "krouvaaminen", oli edelleen tärkeä ja tuottava elinkeino. Paloviinasta oli kuitenkin tullut olutta yleisempi juoma, ja useampi kuin yksi porvari valmisti sitä. Vuonna 1750, kun kaupungin koko asukasluku oli hieman alle 400 henkilöä, kaupungissa oli käytössä 29 viinapannua.

Vanhan kaupungin ensimmäiset käsityöläiset eivät olleet saaneet varsinaista oppia ammattiinsa, eikä heillä koko 1600-luvun kuluessa myöskään ollut kisällejä eikä oppipoikia. 1700-luvun puolivälin jälkeen tilanne oli kokonaan toinen. Hämeenlinnaan kerääntyi yhä enemmän käsityöläisiä, jotka aluksi olivat miltei kaikki muualla oppinsa hankkineita. Alkoipa heillä jo olla oppipoikia ja kisällejäkin. Vuonna 1765 Hämeenlinnaan perustettiin ensimmäiset ammattikunnat, suutarien ja kankurien ammattikunnat, samana päivänä, 27. marraskuuta. Runsasta kymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1776, oli vuorossa räätälien ammattikunta.

Uudet elinkeinot

Vanha kaupunki oli pysynyt maalaiskylän kaltaisena. Uudelle paikalle siirretty kaupunki sai uuden, kaupunkimaisemman leiman, varsinkin sen vuoksi, että siitä tuli läänin pääkaupunki. Venäjän vallan aikana Hämeenlinna muuttui yhä kaupunkimaisemmaksi. Kaupungin ympäristössä oli paljon aatelin hallussa olevia herraskartanoita, ja kaupungissa asuvista virkamiehistä ja upseereista monet olivat aatelisia. Kaupungin asukkaat eivät 1800-luvulla enää olleet yhtenäinen väestöryhmä, vaan säätyläisten ja muiden välillä oli jyrkkä ero. Venäläisen upseerin tai sotamiehen saattoi heti päältä päin erottaa muista. Samoin erottui virkamies tai rikas kauppias käsityöläisistä, porvariston ulkopuolella oleva väki oli sekin helposti erotettavissa muista. Muodostuivat aatelisten ja virkamiesten seurapiirit, kuvernööri järjesti kutsuja, ja seurapuutarhassa ja Puistossa käveltiin. Oli tanssiaisia, teatteriseurueiden vierailuja, sirkusta ja konsertteja. Kaupungissa puhuttiin päivittäin kolmea kieltä, ruotsia, suomea ja venäjää. Asuinpaikkakin noudatteli sosiaalista asemaa. Virkamiehet ja kauppiaat asuivat keskustassa, käsityöläiset syrjempänä, ja 1830-luvulla alettiin asuttaa Myllymäkeä, jonka vuokratonteille asettui varattomampaa väkeä.

Peltotilkun hoito sekä oluen valmistus ja menekki oli ollut tärkeää käsityöläisille ja kaikille kaupungin porvareille 1600- ja 1700-luvulla. Kylvötöiden ja sadonkorjuun aikaan muut toimet saivat odottaa. Vielä kaupunkia uudelle paikalle siirrettäessä porvarit pitivät tiukasti kiinni oikeuksistaan peltotilkkuihin ja laidunmaihin. Myös kuningas Kustaa III näyttää pitäneen viljeltävää maata kaupunkilaisen toimeentulolle tarpeellisena, lahjoittihan hän kaupungille kokonaisen Saaristen virkatalon maat. Maaherra Anders de Brucen sanoin: "Sisämaankaupunkina tulee tämän kaupungin perustaa menestyksensä ja hyvinvointinsa etupäässä plantaasheihin, tehtaisiin ja käsityöammatteihin; ne ovat oikeat ja hyödyllisimmät sisämaankaupunkien elinkeinot."

Kaupunki oli siis kehitettävä tehdaskaupungiksi ja sen pelloista oli saatava teollisuuteen tarvittavia raaka-aineita, kuten hamppua. Yritys tähän suuntaan oli tapahtunut jo vanhan kaupungin aikana, kun vuonna 1761 alkoi toimia sotaneuvos Otto Ernst Boijen perustama Hämeenlinnan pellavatehdas. Tehtaalle tuli Ruotsista työnjohtaja ja useita oppipoikia. Kangaspuita oli enimmillään 20, työntekijöitä lähes 30. Tehtaassa kudottiin damastikilpikangasta, kotikilpikangasta sekä nenäliina- ja liinakangasta. Tämä varhainen yritys ei onnistunut, tehtaan toiminta loppui vuonna 1776.

Hitaasti lähti teollisuus käyntiin kaupungin uudella paikalla. Edes pellavan tai hampun viljelyyn eivät kaupunkilaiset innostuneet. Maaseudulla kyllä viljeltiin pellavaa, mutta kaupungin pelloilla ja plantaaseilla kasvoi viljaa ja 1700-luvun jälkipuoliskon uutuutta, perunaa. Pieniä teollisuuslaitoksia kaupunkiin toki tuli, pääasiassa käsityöläisteollisuutta, pieniä työpajoja mestareineen ja kisälleineen. Vuonna 1803 perustettiin tupakkatehdas Florin ja kump., ja kaupungin länsipuolella alkoi toimia kaksi tiiliruukkia. Kaupungin ensimmäisen kirjapainon perusti vuonna 1845 Gustaf Georg Nordenswan, ensimmäisen oluttehtaan vuonna 1851 kauppias J. F. Lönnholtz.

1800-luvun jälkipuoliskolla Suomeen saatiin elinkeinovapaus, ja ammattikuntalaitos poistui lopullisesti vuonna 1879. Käsityöläiset eivät toki kadonneet, vaan säilyttivät asemansa vuosisadan vaihteen jälkeenkin, vaikka työtavat uudistuivat. Kaikki eivät menneet mukaan uutuuksiin. Hämeenlinnan Käsityöläis- ja Tehtailijayhdistyksen vuonna 1928 julkaistussa historiikissa kunnioitetaan vanhaa suutarimestari Juho Kustaa Aspia kutsumalla häntä "oikeaksi vanhan kansan mestariksi, joka ajan virtauksista huolimatta oli säilynyt vain käsiteollisuutta harjoittavana suutarimestarina". - Elinkeinoelämän vapautumisen, vuonna 1862 valmistuneen rautatieyhteyden ja teknisen kehityksen myötä myös Hämeenlinnan kaupungin elinkeinoelämä vilkastui ja monipuolistui. 1860-luvulla kaupunkiin tuli kaksi viinanpolttimoa, Aleks. Novoschiloffin ja Anton Bollfrasin rakennuttamat. Nahkurinverstaat laajenivat varsinaisiksi tehdaslaitoksiksi. Vuonna 1895 Hämeenlinnassa oli neljä nahkurinverstasta, ja niissä yhteensä 27 työntekijää.

Hämeensaaren paloviinatehtaan isännöitsijä Mauritz Weissmann, keksijä ja kokeilija, alkoi 1895 itse keksimänsä menetelmän mukaan valmistaa kumikalosseja. Weissman joutui jo muutaman vuoden kulutta myymään tehtaansa kauppias C. Lampénille. Hänkin joutui luopumaan tehtaasta, ja myi sen 1898 Suomen Gummitehdas Oy:lle, joka siirsi tehtaan ensin Helsinkiin ja sitten Nokialle. Kauppias Lampén, joka kokeiluissa oli menettänyt omaisuutensa, sai sittemmin merkkipäivinään rahalahjoja Nokian tehtaalta tunnustukseksi työstään.

Vuonna 1895 Hämeenlinna sai ensimmäisen suuremman teollisuuslaitoksensa, Hämeenlinnan Verkatehtaan. Tehdas rakennettiin Keinusaarelle ns. Pinellan tontille. Verkatehdas oli pitkään Hämeenlinnan suurin työnantaja. Ei ihme, että sen pillin äänen mukaan mitattiin kaupungissa uutta aikaa.

---

Kirjallisuus:
Hämeenlinnan Verkatehdas Oy 1895–1945. Helsinki 1945.
Lindeqvist, K. O., Hämeenlinnan käsityöläiset ja käsityöläis- ja tehtailijayhdistys. Hämeenlinna 1928.
Mattila, Mervi, Beata Jaakontytär hämeenlinnalaisten naapurina ennen Isonvihan aikaa. Teoksessa Linnassa ja sen liepeillä. Elämää Hämeen linnassa. Hämeenmaa XV. Hämeenlinna 1990.
Nordmann, Petrus, Per Brahe, Grefve till Visingsborg, friherre till Kajana, herre till Rydboholm, Lindholmen, Brahelinna och Bogesund, Sveriges rikes råd och drots samt lagman öfver Västmanland, Bergslagen och Dalarna. Illustrerad lefnadsteckning. Helsingfors 1904.
Qvist, Johannes, Finlands marknader och finska landsbygdens handelsplatser 1614–1772. En historisk-geografisk undersökning. Helsingfors 1909.
Amiral Carl Tersmedens memoarer IV. Stockholm 1917.

Käsityö, kauppa ja teollisuus